Elämäntuska on kirjailijoiden, runoilijoiden ja taiteilijoiden perimmäinen liikuttaja, se voima, joka pitää heidän luomistyönsä liikkeellä.

Kysyin kerran eräältä tunnetulta kirjailijalta eikö hän haluaisi kohdata tuskaansa ja vapautua sen kahleista. Hän kauhistui ajatustakin. Tuska pitää hänet liikkeellä, pakottaa hänet luomaan yhä uutta ja ihmeellistä. Hän on riippuvainen tuskastaan, sillä ilman sitä hänen luomisensa loppuu, hän ajautuu masennuksen mustaan aukkoon. Näin hän uskoo monien muiden luovien ihmisten lailla.

Jostain syystä minun haaveenani on ollut tuskani kohtaaminen, tuon minua vaivaavan tumman tunteen vapauttaminen. Ehkä siksi, että tuskani on ollut niin suuri ja raastava, se sama tuska jonka olen nähnyt ja kokenut voimakkaana myös maailmani peilissä, niin vanhemmissani, vaimoissani kuin kaikkialla ympärillänikin. Koko maailmani on tuon tuskan läpäisemä, joko tietoisen tai useimmiten tiedostamattoman.

Tuska on kuin jäätävän kylmä ja myrskyinen meri, jossa olen saanut räpiköidä aina syntymästäni saakka. Siksi olen halunnut kohdata tuon tuskan, joka meitä yhdessä vaivaa.

Olen toki tiennyt yhteisen maailmamme uskovan, että tuskaa ei voi kohdata, että ihmisen perimmäistä vaivaa ei voi helpottaa eikä ratkaista. Tiedän myös useimpien meistä kieltävän oman tuskansa – Ei minua mikään vaivaa! – ja silti itse kukin meistä on oman elämäntuskansa vanki ja koettaa mitä moninaisimmin keinoin paeta sitä, peittää sen tai ainakin lievittää sitä erilaisilla riippuvaisuutta aiheuttavilla toimilla kuten työnteolla, seksillä, yrittäjyydellä, vallanhimolla, läheisyydellä, huumeilla, tupakalla, alkoholilla, internetillä, kännykällä, väkivallalla ja monilla muilla keinoilla, jotka lievittävät sielumme syvää tuskaa ainakin hetkellisesti. Kaikilla niillä keinoilla, jotka pitävät maailmamme oravanpyörän pyörimässä, ja minut pyörittämässä sitä oman peitetyn tuskani voimalla.

Silti olen uskonut omien vaivojeni olevan kohdattavissani, onhan tämä maailma kaikkineen ihmisen luoma ja ihmisen mielestä kummunnut ja koska minä olen ihminen minulla täytyy olla kyky ja mahdollisuus kohdata oma luomukseni, nähdä ja vapauttaa oman elämäni tuska vaikka koko maailma sanoisi, uskoisi ja vakuuttaisi, että se on mahdotonta. En ole antanut periksi vaikka tuskan aallot niin mielessäni kuin maailmassani ovat ajoittain käyneet erittäin korkeina ja kylminä ja tuottaneet polttavaa tuskaa kuin jäinen vesi konsanaan. Olen jatkanut elämäni ja tuskani tutkimista, en ole pelännyt kokemusteni ajoittaista pimeyttä ja vaivalloisuutta, sillä olen tiennyt satujen pyhän todellisuuden todemmaksi kuin tuskaisuudessaan rypevän maailmamme realistisuuden.

Olen tiennyt elämäni saduksi, jossa kaikkien äärimmäisen dramaattisten vaiheiden kautta sankari – minä olen luonnollisesti oman elämäni sankari – lopultakin voittaa itsensä ja oman tuskansa, ylittää mielensä materiaan piirretyn näkymättömän rajan, tiedon joka sanoo että ihmisen syvimmän elämäntuskan kohtaaminen ja vapauttaminen on mahdotonta, ja jopa vaarallista.

Koettuani lopulta tuon rajan ylittämisen tietoisesti ja levollisesti haluan jakaa kokemukseni sinun kanssasi, koko maailmani kanssa, sillä tiedän sinunkin kamppailevan saman sisäisen ja enimmälti tiedostamattoman tuskan kanssa, sen jonka kanssa minäkin olen pitkään kamppaillut. Koko meidän maailmamme on rakentunut tuon alitajuisen tuskan kieltämisen, peittämisen ja lievittämisen ympärille, me teemme yhdessä kaikkemme ollaksemme näkemättä ja kokematta sieluamme jäytävää ahdistusta. Me kaikki juoksemme karkuun oman hirvittävän tyhjyytemme varjoa, sitä pelkoa että meistä ei jäisi mitään jäljelle ilman tuskamme väistämisestä kasvavaa luovuutta. Me olemme kaikki tavalla tai toisella riippuvaisia sisäisen tuskamme väistämisestä eli sisäisen mustan aukkomme kieltämisestä kasvavasta luovuudesta. Siksi me olemme luoneet yhteisen tuskaa tuottavan ja sitä ylläpitävän todellisuutemme, maailman jossa tuskansa taitavimmin kieltävät menestyvät parhaiten, ainakin siihen saakka kunnes tuskaisesti kieltämämme kuolema korjaa sadon.

Tämän kaiken koin syvästi sielussani luettuani Gabor Matén, kanadalaisen lääkärin ja kirjailijan, teoksen In the Realm of Hungry Ghosts, joka kertoo hänen kokemuksistaan lääkärinä Vancouverin huumekorttelin vastaanotolla. Hän kuvaa äärimmäisen tarkasti ja empaattisesti niin alueen asukkaiden rajua ja syvää huumeriippuvuutta kuin omaa pakonomaista riippuvuuttaan. Hän näyttää selkeästi ja yksiselitteisesti, että kaikkien riippuvuuksien takana on lapsuuden rakkaudellisesta jakamisesta syntyvän hyvänolon kokemuksen traumaattinen rikkoutuminen tai puuttuminen. Kaikilla riippuvuuksilla pyritään korjaamaan tai lääkitsemään tuota elämän luonnolliselle rakentumiselle elintärkeää rakkauden kokemusta.

Riippuvuuden perimmäinen syy on sama oli kyse sitten huumeista, alkoholista, tupakasta, seksistä, lähimmäisistä, työntekemisestä, tunnustuksesta, voittamisesta tai vallasta. Gabor Matén näyttää selkeästi miten koko maailmamme on rakentunut tuon puuttuvan rakkauden kokemuksen ympärille niin että vallasta riippuvaisen maailmanjohtajan riippuvuus on samaa riippuvuutta kuin yhteiskunnan pohjasakaksi katsotun kovista huumeista riippuvaisen käyttäjän. Kaiken riippuvuuden takana on sama rakkauden kokemuksen puute tai vajavaisuus. Kaikkien meidän kokemamme tai erilaisilla huumeilla ja riippuvaisuuksilla peittämämme elämäntuska kumpuaa tuosta samasta lähteestä, lapsen herkästä ja viattomasta mielestä, johon äidin, isän ja ympäristön satunnainen tai jatkuva kyvyttömyys vastata lapsen rakkauden ja kohtaamisen kaipuuseen, jättää alitajuisen haavan ensimmäisten herkkien elinvuosinamme, jolloin meidän tunnemielemme kehittyy. Lapsen kaikki fyysiset tarpeet ruoasta ja levosta vaipanvaihtoon voivat tulla tyydytetyksi, mutta silti hänelle voi jäädä kohtaamattomuuden jälki mikäli hoitava vanhempi ei omassa vaivassaan osaa olla läsnä lapselleen, nähdä häntä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhempi joka säännöllisesti antautuu kännykkänsä maailmaan ja jättää lapsensa ilman tietoista huomiota antaa lapselleen samankaltaisen trauman kuin syvästi masentunut ja poissaoleva vanhempi.

Gabor Maté on harvinainen asiantuntija, sillä hän uskaltaa näyttää myös oman persoonansa ja omat riippuvaisuutensa pohtiessaan yhteiskuntaansa ja äärimmäisen syvästi huumeista riippuvaisten asiakkaittensa elämää. Hän näkee itsensä samassa veneessä huumeriippuvaisten kanssa, vaikka hänen elämä arvostettuna asiantuntijana ja työnarkomaanina onkin ulkoisesti aivan eri näköistä. Mutta kaikkien meidän riippuvaisuuksien takainen trauma kasvaa samasta rakkauden puuttumisen kokemuksesta, on kyse saman trauman aste-eroista. Me kaikki olemme samassa veneessä.

Matén kirja kuvaa erilaisten riippuvaisuuksien synnyn selkeästi ja rohkeasti. Hän näyttää miten kaikki sota huumeita vastaan on turhaa, sillä siitä syntyy vain sotaa ja murhetta niiden ihmisten maailmassa, jotka muutenkin huumeista eniten kärsivät. Sota ei ole kelvollinen ratkaisu kohtaamaan mielen perimmäisiä alitajuisia vaivoja. Hän näyttää myös erilaisiin tutkimuksiin vedoten miten huumeet eivät sinällään tuota riippuvuutta rotissa tai ihmisissä. Mikäli ihanteellisissa laboratorio-oloissa asuville rotille tarjotaan huumeita, ne maistavat sitä ja saavat siten riittävän kokemuksen. Vain ankeissa ja ahtaissa häkeissä asuvat rotat litkivät huumetta kunnes kuolevat, ne tulevat siitä riippuvaiseksi. Sama tuntuu pätevän lähes kaikkiin huumeiden väärinkäyttäjiin, heidänkin mielensä maisema on ankea ja rakkaudeton, he tarvitsevat huumeen hetkellistä lohtua kestääkseen mielensä alitajuisen tuskan.

In the Realm of Hungry Ghosts kuvaa ansiokkaasti ja oivaltavasti sen tunnetraumoista kasvavan tuskan, joka johtaa kaikenlaisten riippuvaisuuksien syntyyn meissä kaikissa tuntevissa ihmisissä. Mutta hänkään ei huolimatta rohkeasta älystään, rehellisyydestään ja pitkällisistä tutkimuksistaan pystynyt näyttämään mitään ehdottoman varmaa tai toimivaa metodia riippuvaisuuden parantamiseksi, ei potilaittensa eikä omansakaan. Hän ei pystynyt saattamaan kirjaansa helpottavaan katharsikseen, ei vaikka oli sitä itsekin toivonut.

Todennäköisesti siksi kirjan voimallinen lukuelämys nosti minun mieleni pintaan hyvin vahvasti kaikuvan oman elämäntuskani kokemuksen, sen jota olen koko elämäni kantanut. Jäin roikkumaan puhtaaseen nimettömään tuskaan enkä tiennyt mitä tehdä sen kanssa.

Koetin kaikkia tuntemiani keinoja tuon tuskan hallitsemiseksi tai hillitsemiseksi; join kahvia ja punaviiniä, poltin piippua ja söin enemmän kuin tarvitsin. Ei edes kova ruumiillinen työ helpottanut tuskaani. Olin jumissa, kunnes eräänä iltana päätin pysähtyä ja kohdata tuon mieltäni kalvavan tuskan. Istuin sohvalle ja jäin paikalleni nimettömän tuskani kanssa. Tunsin sen täysin ja puhtaasti, tunsin sen kokonaan yrittämättä tehdä sille mitään, etsimättä syitä tai syyllisiä. Olin yksin tuskani kanssa. Olin yhtä tunteeni kanssa.

Olin tuskani kanssa maailmani laidalla, kaikki oli pelissä, kaikki oli mahdollista. Tuossa puhtaassa hetkessä kumpusi mieleni syvyyksistä kysymys ”Kuka minä olen?”

Annoin kysymyksen kaikua tuskan kokemukseen pysähtyneessä mielessä.

Annoin sen kaikua odottamatta mitään vastausta, pyrkimättä sen avulla mihinkään. Kysyin hiljaa mutta hyvin tietoisena mielessäni kerta toisensa jälkeen kunnes vastaus kumpusi mieleni syvyydestä.

Vastaus oli yksinkertaisen ilon helpotus, tieto ja tunne siitä, että tuskani oli lopultakin kuultu ja kohdattu. Kaikkeus minussa oli kuullut kysymykseni ja ottanut sen kautta vastaan yksityisen ja inhimillisen tuskani, sen joka yhteisestä erillisyyden kokemuksesta kumpuaa. Tuskani oli Kaikkeuden sylissä muuntunut iloksi ja viisaudeksi. Ilo on alun energia, alussa oli ilo, ja viisaus on se mitä puhtaasti loppuun saatetusta kokemuksesta jää jäljelle kun se yhtyy alun iloiseen ja ikuiseen voimaan meidän kunkin sisimmässämme.

Tuo vapauttava kokemus muistutti minua jo vuosia sitten kirjoittamastani aavistuksestani siitä, että Kaikkeuden uteliaan, luovan liikkeen aikojen alussa aloittanut kysymys Kuka minä olen? pitäisi toimia myös luomistyönsä tuloksista ahdistuneessa mielessä. Kun luomistyömme Kaikkeuden lapsina on saattanut meidät tuskaiseen umpikujaan, kun olemme harhautuneet pois Kaikkeuden perimmäisestä ilosta, me voimme muistaa oman alkumme pyhän ykseyden kysymällä vielä kerran tuon luovan kysymyksen: Kuka minä olen? Kysymällä ymmärtäen, että mikään oman mieleni vastauksista ei enää riitä, ei kelpaa.

Kysymällä siltä tyhjyydeltä ja kuolemani mustalta aukolta, jota yhdessä maailmani kanssa olen niin syvästi oppinut pelkäämään.

Kuka minä olen? Tuo pyhä kysymys viattomasti ja puhtaasti kysyttynä palauttaa meidät takaisin alkuun, jumalyhteyteen, ja saattaa erilliseksi ja tuskaiseksi harhautuneen luomistyömme päätökseen.

Olin löytänyt keinon, jolla saattaa inhimillisen elämän tiedostamaton tuska viisaaseen ja iloiseen päätökseen. Olin löytänyt koko elämäntyöstäni kasvavan lahjan, viisasten kiven, jota maailmamme ja mielemme niin kovin kaipaa. Olin kokenut jotain äärimmäisen arvokasta ja tärkeää, jotain jonka pystyn jakamaan maailmani ja kanssakulkijoitteni kanssa. Ymmärsin myös, että jotta Kuka minä olen? voi toimia myös sinun mielessäsi on minun kyettävä kuvaamaan se mielen maisema, josta tuo kysymys oman äärimmäisen hätäni hetkellä kumpusi. Minun on pystyttävä jakamaan se mielen matka, joka lopulta johdatti minut tuohon pyhään puhdistavaan hetkeen, jossa Kuka minä olen? vei minut inhimillisen tuskani läpi takaisin siihen iloon ja yksinkertaisen kaikkivoipaiseen vapauteen, josta kaikki kerran alkoi Kaikkeuden itse kysyessä tuon saman kysymyksen: Kuka minä olen?