Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa. Henkisellä tiellä on myös monta ihmeellistä asiaa, jotka ensin hämmästyttävät ja kummastuttavat ja sitten innostavat ja kompastuttavat kulkijaa. Monenlaisia ilmiöitä olen nähnyt, kohdannut ja kokenut näiden parin kymmenen vuoden aikana, jolloin olen tietoisesti (tai ainakin luulen olleeni tietoinen) kulkenut henkistä tietä.

Olen huomannut kompastuskiviä tielläni, välillä niihin kompastuen, mutta sitten taas noussut ja jatkanut matkaani.

Ajattelin kirjoitella muutamasta kompastuskivestä, joita olen kohdannut ja suurin osa henkisen polun kulkijoista kohtaavat. Tämä pohdiskelu ei ole kaiken kattava ja ehdoton totuus vaan todellakin pohdiskelua ja matkallani opittua. Kompastuskivet kompastelevat myös toisiinsa, ruokkivat toisiaan. Maailmamme on myös täynnä paradokseja, asioiden eri puolet ja jopa vastakkaiset puolet ovat yhtä aikaa voimassa, kumpaakaan puolta ei voi kieltää, mutta kumpikaan puoli asiasta ei ole yksin voimassa. On yö ja päivä, kesä ja talvi, henki ja ruumis…
 

Ego

Lähden liikkeelle egosta, keskityn lähinnä ihmisyyden yhteen puoleen, en puutu siihen Egoon, josta joissakin kirjoituksissa kirjoitetaan, kun puhutaan ihmisen korkeammasta mielestä tai tietoisuudesta. Ego käsketään tai ehdotetaan hävitettäväksi tai tapettavaksi kovin monessa henkisessä koulukunnassa. Olen seurannut monet kerrat, kun ihminen painiskelee egonsa kanssa, sellaista itsepainia, ego vääntää niskaa egolta ja lopulta uskoo olevansa egoton tai ainakin saaneensa egosta otteen. Hämmentyneenä kuuntelin ja katselin sellaista vuosia ja ihmettelin, josko minunkin pitäisi tuhota omani. Koetinkin, mutta onnistuin aika huonosti ja tunsin itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi, mutten tohtinut myöntää sitä.

Egoni jylläsi ja paisuikin välillä, kun sain vahvoja henkisiä kokemuksia. Silloin se pahkeinen keksi, että olisin jotenkin kehittyneempi henkisesti – kuin muut. No joo, siinä se ego oli, juuri tuo vertailu, onhan se myöskin narsistisen ominaisuus. No voi ei – olenko narsisti? Ego on varsinainen väistelijä, kun siitä yrittää ottaa kiinni, mutta kuinka ollakaan, kun heittää sen mielestään, niin johan se taas päällepäsmertää.

Luin egosta ja siitä, kuinka siitä pääsisi eroon ja keskustelin monen kanssa, mutta ei se vaan suostunut jättämään minua rauhaan. Ai niin mitä minua, mikä on minun ja egon raja?

Mirriam Webster- sanakirja määrittelee egoa seuraavasti:
- Itse, se mikä on toisen tai maailman vastakohta
- Psykoanalyysiteorian mukaan yksi osa psyykestä, joka palvelee järjestäytyneenä tietoisena välittäjänä persoonan ja todellisuuden välillä erityisesti toimiessa realiteetin huomioimisessa ja sisäistämisessä.

Muita määritelmiä: Alempi mieli, persoonallisuus, yksilöllisyys, persoonan tahto… ja varmaan monia muita samaa tarkoittavia. Melkein haluaisin sanoa, että myös ns. sisäinen lapsi meissä on egoa.

Juttelin vuosia sitten erään Zen-mestarin kanssa useita kertoja ja kävin hänen meditaatio-ohjauksessaan. Kysyin häneltäkin egosta ja hän sanoi, että: ”Ego nousee, kun sitä tarvitaan. Kun sinun täytyy tiskata astiat, ego on se, joka saa sinut toimimaan ja tiskaamaan ja kun tiskit on tehty, ego painuu alas. Kun sinun taas tarvitsee toimia maailmassa, keskustella, ajatella, ego on se työkalu, jolla kaiken sen teet. Ihmisellä on ego niin kauan kuin hän elää ja hän tarvitsee sitä, mutta sen pitäminen vain tuossa tehtävässään on se, mihin on pyrittävä”.

Olin jo alkanut ajatella egoa uudella tavalla ja nuo keskustelut Zen-mestarin kanssa vahvistivat ajatuksiani. Ego on osa ihmisyyttä. Ihminen tarvitsee egoa, ollakseen tietoinen toimiva olento.

Mutta…. Egoismi, narsistinen itsekorostus ja reaktiivisuus lähtevät myös egosta. Miten kouluttaa itsensä siihen, että ego ei toimi isäntänä vaan apulaisena? Miten tunnistaa, missä kohden ego on ottanut isännyyden?

Peilit ovat tarpeellisia ympärillämme, että voimme vähitellen kasvaa huomaamaan egon otteen. Ego tarttuu asioihin ja tunteisiin, ego on puolueellinen. Ego on ohjelmoitunut jo varhaisessa vaiheessa ihmisen elämässä ja lisää elämän varrella. Se ohjelmoituminen voidaan purkaa ja ohjelmoida uudelleen, mutta harva siihen pystyy yksin. Tarvitsemme peilejä eli toisia egollisia ihmisiä ympärillemme, että voimme vähitellen kasvaa huomaamaan egon otteen ja työskentelemään sen kääntämiseksi siksi, miksi se on tarkoitettukin, työkaluksi ja apuriksi.
 

Henkiset lahjat, joogaperinne puhuu sidheistä

Lähtiessäni tietoisesti henkiselle tielle ja aloittaessani energiahoitojen tekemisen ja saamisen, meditaation ja rukousten (näitä olen tehnyt koko ikäni) ja mantrojen säännöllisen harjoittamisen, aloin kokea ”kummallisia” ilmiöitä. Olin tosin osaa niistä kokenut jo lapsuudessa ja nuoruudessa, mutta unohtanut ne tehokkaasti.

Muutama niistä kummallisista ilmiöistä olivat tuoksut ympärillä, valoilmiöt, auranäkemisen, selvänäköisyyttä, -kuuloisuutta, -tuntoisuutta, -tietoisuutta, ykseyskokemuksia, päiviä tai viikkoja kestäviä autuuskokemuksia. Ne ilmiöt voimistuivat ja olivat melkoisen viihdyttäviä, suorastaan koukuttavia, ne olivat kuin henkinen huvipuisto ja siellä oli hauskaa huvitella. Kaikki oli helppoa, asiat virtasivat, elämä hymyili – aikansa, kunnes…. Se ei enää riittänytkään, en jaksanut lillutella niissä. Olisihan se ollut hauskaa olla sellaisessa tilassa, se ei kuitenkaan ollut kovin käytännöllistä, lapset oli ruokittava, koti siivottava, vuokrat maksettava, työt tehtävä. Oli tietenkin hauskempaa tehdä kaikkea käytännöllistä niiden energioiden vallitessa, mutta siinä tilassa oli haasteellista pysyä käytännön asioissa ja tavallisten ihmisten keskellä.

Jossain kohden alkoi kolkutella mielen pohjalta, että nämä ilmiöt eivät ole se, mikä vie minua eteenpäin henkisellä tielläni, mutta ne olivat niin houkuttavia - ja ruokkivat egoani ja sen isännyyttä. Meni aikaa muutama vuosi, ennen kuin sain selitystä sille kolkuttajalle tietoisuudestani. Luin pientä Patanjalin sutrien selityskirjaa ja kirjan lopussa tultiin henkisiin lahjoihin, sidheihin. Kirjassa sanottiin, että sidhit ilmaantuvat henkisten harjoitusten myötä - ja ovat suurimpia kompastuskiviä henkisen tien kulkijalle. Kun henkiset lahjat avautuvat, voi saada kuvan, että on korkeasti henkisesti kehittynyt ihminen ja että se on tien pää, matkaaja on valmis ja perillä, valaistunut, että elämä on nyt yhtä valaistuneen elämää, helppoa ja sujuvaa, enää ei tarvitse inkarnoitua. Tätä piti pureskella tovin, siis minunko on luovuttava niistä kyvyistä ja ilmiöistä, huvipuistostani, jos haluan eteenpäin tielläni?

Luovuin lahjoistani, annoin niiden mennä, vähensin meditaatioharjoituksiani. Olin hukassa, mitä nyt? Mihin suunnata? Mistä opettaja? Sanotaan, että kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu. Niin kävi minullekin, ilmaantui monta opettajaa. Matti Luoma, ihana tamperelainen eläkkeellä oleva yliopiston filosofian opettaja, joka oli innostunut ihmisen tietoisuuden kehitysteoriasta, jota kutsutaan integraaliteoriaksi ja sen isästä Ken Wilberistä. Tapasin Mattia vain muutaman kerran ja hän tarkisti joitakin kirjallisia pohdiskelujani, myös liittyen egoon.

Kuinka ollakaan löysin tieni lopulta Coloradoon kaupunkiin, jossa Ken Wilber asui. Hänen opetuksiensa pohjalta oli perustettu Integraalikeskus, jossa oli hyvin aktiivista tietoisuusopetusta ja jossa kävi monen eri uskontokunnan suuria opettajia luennoimassa. Siellä kohtasin heistä monia ja sain mahdollisuuden tutkia asioita syvemmin tai laajemmin. Vähitellen asiat alkoivat avautua ja saatoin alkaa integroimaan myös niitä sidhejä, lahjoja takaisin, ymmärtäen, että ne ovat työkaluja, joita voin käyttää töissäni hoitajana ja kurssittajana, mutta joiden tiedän olevan vain sivuvaikutuksia henkisellä tiellä etenemisestäni. Ymmärrän, että olen ehkä ansainnut nämä kyvyt tämän sielun elämien kirjossa ja niitä kuuluu käyttää viisaasti ja vastuullisesti.
 

Traumat ja käsittelemättömät asiat

Monet heränneet, tietoiset henkisen tien kulkijat ovat kokeneet syviäkin traumatisoivia asioita jo aikaisessa vaiheessa elämäänsä. Niistä asioista on jäänyt haavoja, arpia mieleen ja tunteisiin, jopa kehoon, mutta ne haavat ja traumatisoivat tapahtumat ovat opettaneet isoja opetuksia, kuinka poistua kehosta, kuinka selvitä vaikeissa tilanteissa, kuinka tyhjentää mieli, kuinka rukoilla, jne.

Minullakin on aikamoisia kokemuksia takanani. Jonkin aikaa kuljettuani tiedostavasti henkistä tietäni ja koettuani monia ihaniakin asioita, aloin tuntemaan, että jokin lukitsee ja estää minua etenemästä, muukin kuin ”pelkkä” ego, tokihan ne kokemukset ovat ohjelmoineet egoni sellaiseksi kuin se on ollut ja toimimaan niin kuin se on toiminut ja toimii.

Haavoittunut minä pelkäsi, häpesi, tunsi syyllisyyttä tietämättäni. Olin haudannut ne tunteet syvälle ja ajatellut, että kun en tiedä jotakin, se ei vaikuta. Tuohan ei oikeasti pidä paikkaansa. Kaikki koetut vaikuttavat niin kauan kuin en tiedosta, mutta se vaikutus on alitajuinen ja näkyy reaktiivisuutena, selkäytimestä tulevina tiedostamattomina toimintamalleina, jotka eivät välttämättä aina palvele käytännön elämää eikä edes henkistä polkuani. Ego ihanuus ja kamaluus pyrkii suojelemaan meitä uusilta haavoilta ja kolhuilta ja pitää meitä tiukasti tietynlaisissa suojamekanismeissa, ettei enää sattuisi. Paljon on tarvittu kompurointia, pohdintaa, kohtaamisia, opettajia, että olen alkanut nähdä ja ymmärtää, ettei traumoja voi ohittaa tai jättää huomiotta.

Onnekseni ne suuret opettajat, joita kohtasin maailmalla asuessani, korostivat, että henkilökohtainen psykoterapia tai jokin muu terapia on tarpeen. Heidän mukaansa jokaisen vakaan henkisen aspirantin eli henkisen oppilaan on hyvä käydä terapiassa läpi traumojaan päästäkseen egon isännyydestä ja eteenpäin polullaan.

Elämähän tarjoilee sitä, mikä vie eteenpäin, kun pitää silmät ja korvat auki. Jos ei tartu niihin tilaisuuksiin, niin sitten se tulee vähän kovemmin ja selvemmin. Niin kävi minullekin, olin sanonut maailmankaikkeudelle, että haluan edetä henkisellä polullani. Siitä seurasi se, että lukitukset, jotka estivät tai haittasivat kulkuani, alkoivat tuntua selvemmin. Ohjauduin myös läheiseen ihmissuhteeseen, joka auttoi minua näkemään omia ja vähän toisenkin osapuolen haavoja ja niistä johtuvia toimintamalleja. Menin terapiaan ja kävimme yhdessäkin terapiassa, jonka avulla aloin tai aloimme vähän tunnistaa syitä ja seurauksia; syitä tiedostamattomille käyttäytymismalleilleni ja vähitellen vapautua niiden otteesta. Olin niin vaikuttunut, että menin kyseisen terapeuttipariskunnan järjestämään kehokeskeiseen psykoterapiakoulutukseen, minkä aikana sukellettiin syvyyksiin. Puolitoista vuotta syväsukellusta, tutkailua, availua, ymmärryksen laajenemista ja samalla siinä 12 hengen turvallisessa ryhmässä opettelimme tekemään sitä availua toisille. Menetelmät olivat hyvin monenlaiset.

Kaikkien näiden kokemusten jälkeen tunnen, että jalkani ovat tukevammin maassa, olen enemmän inkarnoitunut tänne maatasolle ja ihmisyyteen ja silti henkinen ymmärrykseni vahvistuu kaiken aikaa. Henkiset lahjani ovat vakaammat ja tulevat tarvittaessa esille, eikä minulla ole tarvetta lillua niissä ihanissa energioissa kaiken aikaa pysyäkseni onnellisena ja tyytyväisenä tai henkisellä polullani. Kaikki nivoutuu arjessa toimivaksi yhtälöksi, henkisesti suuntautuneeksi elämäksi, jossa voin hyvin, vaikka edelleenkin löydän lukituksia ja jumituksia, mutta nyt on työkaluja työstää ja päästä selvyyteen ja vapauteen myös henkisellä tiellä.
 

Herkkyys – haitta vai voimavara henkisellä tiellä?

Herkkyys on tarpeellista, mutta miten elää herkkyyden kanssa? Missä vaiheessa sen saa muutettua voimavaraksi ja avuksi henkiselle tielleen? Hurjan isoja kysymyksiä ja sittenkin ihan pieniä.

Herkkyys auttaa tuntemaan ja kokemaan, kohtaamaan kanssakulkijoita, asioita, tilanteita, henkeä, mutta herkkyys myös voi hankaloittaa elämistä tässä maan piirissä. Liiallinen herkkyys suistuttaa helposti raiteiltaan, itsestään, keskeltään ja omasta tilasta, yhdessä kaiken kanssa pysyminen on harjoiteltava asia. Kaikki herkät ihmiset eivät voi mennä erakoksi jonnekin luoliin tai metsiin, vaan on elettävä tässä materian ja tiheiden tunteiden viidakossa.

Mikä olisi sopivasti erillään, että jaksaa, mutta kuitenkin yhteydessä ja yhdessä toisten kanssa – että jaksaa ja jaksaa kulkea omaa tiedostavaa polkuaan? Jokaisen on kai löydettävä tähänkin itse oma tasapainonsa.
 

Suojaukset

Monestiko olet lukenut ja kuullut suojauksista ja kuinka tarpeellisia ne ovat henkisen tien kulkijalle? On tarve suojautua ihmisiltä ja heidän ajatus-, tunne- ja toimintaenergioiltaan, pahoilta energioilta ja hengiltä, maanpäällisiltä ja kosmisilta pahoilta.

Suojauksia tehdään, kuka milläkin tavalla ja mitenkin tehokkaasti. Lopulta elää kuin kuplassa, ettei mikään ikävä koskettaisi ja sittenkään se ei suojaa energioilta vaan etsitään aina vain uutta ja tehokkaampaa tapaa suojautua tai pyritään erillistymään, piiloutumaan maailmalta. Erityinen tai erillinen, se erottaa muista ja muusta luomakunnasta, myös hengestä; luulee olevansa yhtä, kun on suojassa.

Suojautuminen on hyvä jossakin mitassa, mutta mitä sen suojauksen kuuluu suojata ja miten se toimii? Kuuluuko suojauksen poistaa meiltä ikävät ihmiset, asiat, kokemukset, kohtaamiset, energiat?

Enpä tiedä. Olen ajatellut, että suojauksen kuuluu suojata sielua, sitä jumalkipinää meissä, sitä tietoisuuden kipinää meissä, että se pysyy elossa ja että sielu pysyy ihmisessä, kypsyy ja kerää kokemuksia viisaudeksi. Haasteelliset ja vaikeat kohtaamiset ja asiat ovat kasvattamassa meitä, auttavat meitä selviytymään ihmisyydestä, inhimillisistä tilanteista ja elämään niissä vapaammin ja takertumatta. En ole ollenkaan varma, että meidän on tarkoituksenmukaista olla suojassa vaikeuksilta ja haasteilta, jos sielumme halajaa kasvua ja laajenemista ja paluuta lähemmäs lähdettään.

Suojaus voi rakentaa valheellisen kuplan, oman maailmankaikkeuden, jossa olen vain hyvä ja hellä, valoisa rakkaudellinen olento ja se kaikki paha ja ikävä on minun maailmankaikkeuteni ulkopuolella. Mutta meissä kaikissa tai ainakin lähes kaikissa on kuitenkin sekä päivä että yö, hyvä ja paha niin kauan kuin me kehollisina olentoina elämme täällä. Se mitä ruokin tietenkin kasvaa, mutta jos en sitä ruoki, ei se silti täysin poistu vaan nukkuu ja odottaa oikeaa hetkeä nostaa päätään, vietellä. Meistä ja egomme toiminnoista riippuu kumpi puoli nostaa päätään.

Millainen suojauksen pitäisi olla? Mikä ihme suojaisi meitä tai onko tarvetta suojautua? Millainen suojaus on tarpeeksi vahva tai toimiva? – Sanon kursseillani yleensä, että sellainen suojaus, mihin voit luottaa, on toimiva ja tarpeeksi. Jos et koe suojautumisen tarvetta, älä suojaudu. Jos koet suojautumisen tarpeen, suojaudu, löydä sellainen suojautumistapa, että voit luottaa siihen. Jos et voi luottaa mihinkään, vaan aina löytyy jotakin, mikä pääsee suojauksesi läpi, niin mitä sitten? Opettele elämään niiden asioiden läsnä ollessa ja päästämään ne lävitsesi tai ohi, älä ota koppia niistä. Siihen päässenee vasta, kun on suurin piirtein sinut itsensä ja ohjelmiensa kanssa ja ymmärtää, mikä on egon suojamekanismia ja mikä on jotakin muuta. Egolle hyökkäys tai piiloutuminen on paras puolustus tai suojaus, mutta luulen, että asioiden, tunteiden ja ilmiöiden kohtaaminen on kuitenkin tehokkain tapa ”suojautua”. Suojautuminen on silti tarpeen, jos on liian väsynyt kohtaamaan, jos tarvitsee siihen tukea, mutta on yksin-illuusiossa; ei se palvele mitään, jos uuvumme ja joudumme mieleltämme sairaaksi tai pahasti epätasapainoon – paitsi, joskus täytyy särkyä, että voi eheytyä oikealla tavalla. Voi näitä pahuksen paradokseja!

Jatkuvaa taiteiluahan tämäkin laji eli suojautuako vai ei tai miten suojautua, jos suojautuu.

Hyviä harjoituksia henkisten paradoksien maailmaan

Taichi-tunneilla opettajamme on laittanut taichitaipuilijat tekemään harjoituksia, joissa pyritään pitämään kiinni ja päästämään irti saman aikaisesti; pitämään palloja käsiemme alla aaltoilevassa vedessä, kun pallot pyrkivät karkaamaan aaltojen mukaan; mielellä heiluttamaan puuta tuulessa ja käsillä pitelemään sitä olemaan heilumatta; kutistumaan samalla kun suurennutaan tai venytään.

Melkoista ponnistelua huomioida kumpikin puoli ja itsensä siinä samassa. Tällaista harjoitustahan tämä ihmisenä ja henkenä toimimisen harjoittelukin on.