Rakkaus,
Paljon on asiaa.
Piti oikein tarkistaa, aloitinko viimeksikin näin.
Huvittavaa.

Yritän olla yrittämättä ja havahdun siihen,
että etsin kuumeisesti auttavaa ajatusta.
Etsin apua jostain, enkä vielä koe, että kaikki apu on sisälläni.
Kuulen ääntäsi, yhteisen totuutemme ääntä,
paremmin ja selvemmin kuin aiemmin.
Olen tästä äärettömän kiitollinen.

Silti koen olevani kuin aarteenkaivaja,
joka etsii, kaivaa, tönkii aarretta esiin läheltä ja kaukaa,
välillä aivan vierestä,
mutta kaivaja ei ymmärrä,
että aarre on jatkuvasti siinä missä hänkin
ilman etsimistä, ilman yrittämistä
se vain on.
Miten käsittämätöntä se onkaan.

Aarre ei ole mitään,
mitä kaivaja on luullut sen olevan.
Miten määritellä sanoin rajatonta, puhdasta rakkautta?
Miten määritellä valoa,
joka on aurinkoa kirkkaampaa,
ikuista, päättymätöntä,
valoa, joka täyttää ja valaisee kaiken – ikuisesti.

Kaivaja on pettynyt ja janoinen.
Hän janoaa oivalluksia, auttavia ajatuksia, kokemuksia.

Pelkkä oleminen.
Mitä se on?
Miten sitä ollaan?
Miten siihen antaudutaan?
Miten se sallitaan itselle?
Miten saadaan aikaan tila,
jossa tekeminen ja oleminen ovat sama asia? 

Jolloin tekeminen tapahtuu puhtaasta rakkaudesta,
ilman yrittämistä,
ilolla ja riemulla;
valon, armon ja autuuden loistaessa tekijän ja tekemisen ytimestä. 

Pelkkä oleminen.
Se on.
Sitä ollaan.
Siihen antaudutaan.
Se sallitaan itselle.
Saadaan aikaan tila,
jossa tekeminen ja oleminen ovat sama asia. 

Minä pyydän,
antakaa minulle totuuteni kautta apua
olla rakkaudessa
joka ikinen hetki.
Jokainen nyt-hetki.
ikuisesti. 

Aamen.