Pilvien saaristot, saaristolaivurit. Pitkältä tuntuva aika on
lyhyt. Aika ei lopu koskaan. Ajan taakse voi päästä. Auringon ja
tihkusateen.
Tunnen, siis tunnen, ns. kuolleita enemmän kuin
vielä keskuudessamme vaikuttavia henkilöitä. Vuorovaikutus
henkimaailman kanssa on vastavuoroinen, jatkuva.
Itseyden muurit, kiviset, savella tilityt.
Fasadissa kasvaa rikkaruohoa, nokkosia ja voikukkia. Kaukana
koiranputkikentät.
Minuutemme ulkopihalla on tungos. Sisäpihaan,
muurien taakse päästämme harvoja. Luottamus, pettymys. Platoninen
toveruus, rakkaus.
Toiset pääsevät sisälle Troijan puuhevosena.
Haavoittajat. Olemme haavoittuneita, olemme haavoittajia. Todellinen
tai kuviteltu minuuteen suuntautunut uhka... Ja automaattinen
puolustusmekanismi käynnistyy. Meditaatiolla, muun muassa, voi purkaa
autoreaktioita.
Jos nyt ruori on hallussa, menneisyys, menneet
elämät. Tehdyt virheet. Oma toisia loukkaava elämäntapamme…
Myötätunto on väsymätön atomivoimala,
luomuvarasto. Selkänojamme.
Kirjailija Harry Martinson, nobelisti, julkaisi
Kulkijan pilvilinnat -romaanin. Hän oli nomadi, buddhalainen
moraalifilosofialtaan.
Pilvilinna muuttuvat todeksi, ovat jo monelle
todellisia. Muurien kivetkin ovat eläviä. Kivien välistä kukkien
kauneus rohkaiseva viesti. Pettämätön voima.