Syyskuu 2019

 

 

 

 

 Veikko Lindroos

 

 Kivimuurit ja pilvilinnat

 

Pilvien saaristot, saaristolaivurit. Pitkältä tuntuva aika on lyhyt. Aika ei lopu koskaan. Ajan taakse voi päästä. Auringon ja tihkusateen.

Tunnen, siis tunnen, ns. kuolleita enemmän kuin vielä keskuudessamme vaikuttavia henkilöitä. Vuorovaikutus henkimaailman kanssa on vastavuoroinen, jatkuva.

Itseyden muurit, kiviset, savella tilityt. Fasadissa kasvaa rikkaruohoa, nokkosia ja voikukkia. Kaukana koiranputkikentät.

Minuutemme ulkopihalla on tungos. Sisäpihaan, muurien taakse päästämme harvoja. Luottamus, pettymys. Platoninen toveruus, rakkaus.

Toiset pääsevät sisälle Troijan puuhevosena. Haavoittajat. Olemme haavoittuneita, olemme haavoittajia. Todellinen tai kuviteltu minuuteen suuntautunut uhka... Ja automaattinen puolustusmekanismi käynnistyy. Meditaatiolla, muun muassa, voi purkaa autoreaktioita.

Jos nyt ruori on hallussa, menneisyys, menneet elämät. Tehdyt virheet. Oma toisia loukkaava elämäntapamme…

Myötätunto on väsymätön atomivoimala, luomuvarasto. Selkänojamme.

Kirjailija Harry Martinson, nobelisti, julkaisi Kulkijan pilvilinnat -romaanin. Hän oli nomadi, buddhalainen moraalifilosofialtaan.

Pilvilinna muuttuvat todeksi, ovat jo monelle todellisia. Muurien kivetkin ovat eläviä. Kivien välistä kukkien kauneus rohkaiseva viesti. Pettämätön voima.

 

 

 

ALOITUSSIVULLE